SINÄ LUOT LAPSESI SOME-IDENTITEETIN

Postasin tänään kuvia Instagramiin puolihuolimattomasti, sen kummempaa miettimättä. Leluhylly kun oli kerrankin järjestelty. Siistin, silotellun hyllykuvan jälkeen lisäsin vielä reality checkin: muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki lelut olivat revittyinä alas hyllyiltä. Aatos rimpuili kuvan ottamisen ajan kainalossani ja ampaisi sotkemaan heti kun päästin hänet vapaaksi. Katseesta oikein näki, että hän tiesi tekevänsä jotain ei-toivottua, mielenosoituksellisesti heittelemällä tavaroita ympäriinsä kielloista välittämättä. Kirjoitin tämän kuvaan ja sainkin kirvoitettua monta reaktiota: heh heh, niin tuttua! Tuholaistaapero!

Myöhemmin päivällä, metsäpolulla kärryjä työnnellessäni jäin ajattelemaan tätä postausta. Miksi tein sen? Oliko reilua? Miksi ylipäätään tapahtui niin, että lastenhuoneen järjestys vaihtui silmänräpäyksessä täydelliseen kaaokseen? Alkoi nolottaa, koska ymmärsin oman huolimattomuuteni – ja toisaalta huomionhakuisuuteni – saaneen minusta hetkellisen otteen. En postaa lapseni kuvia, mutta olin nyt kepeästi kirjoittanut asian, joka saattoi lapseni hänelle tuntemattoman, tuhatpäisen seurajaajoukon edessä huonoon valoon. Samalla tulin vielä vahvistaneeksi stereotypiaa terroristitaaperosta, jonka käyttäytyminen on holtitonta ja mahdotonta kontrolloida.

IHMINEN ON PALJON ENEMMÄN KUIN KASVONSA

Monelle läsnäolo sosiaalisessa mediassa kärjistyy kasvonpiirteisiin. Tuudittaudummeko ajatukseen, että jos kasvoja ei näy, esimerkiksi lapsen tai puolison yksityisyys on turvattu? Meidän kaikkien on syytä hyväksyä, ettei tämä ole koko totuus. Yksittäisen asian varjelu – vaikkapa nimen tai kasvojen salailu on vain pieni osa kokonaisuudesta. Enhän minäkään ole vain kasvonpiirteeni tai nimeni, itse asiassa ne ovat hyvin pieniä ja vähäpätöisiä osia minusta.

Jokainen kaveri ja seuraaja luo omia mielikuviaan sosiaalisessa mediassa läsnä olevista henkilöistä. Nämä mielikuvat muokkautuvat jatkuvasti ja ne perustuvat pieniin häivähdyksiin todellisesta elämästä: kuviin, kuvateksteihin, videoihin. Ajatuksiin, mielipiteisiin, tekoihin, tilanteisiin. Sellaisiin viitteisiin, joita tämä henkilö päättää itse jakaa sosiaalisen median kanavissaan. Yksinkertaisesti: seuraajat tekevät olettamuksia henkilöstä, perustuen kaikkeen hänen jakamaansa sisältöön.

Vaan lasten kohdalla näin ei olekaan. Lasten kohdalla asetelma on itse asiassa todella epäreilu. Käytän esimerkkinä omaa lastani, kaksivuotiasta Aatosta. Vaikka et olisi nähnyt Aatoksen kuvaa tai häntä livenä, jos seuraat kanaviamme sinulla on todennäköisesti jonkinlainen mielikuva hänestä. Riippuen siitä, kuinka pitkään ja intensiivisesti olet meitä seurannut, mielikuva saattaa olla hyvin utuinen tai omasta mielestäsi jopa aivan kristallinkirkas. Saatat tietää millaisia vaatteita hän käyttää, millaisia sanoja hän tuottaa, mitä kehitysvaiheita hän käy läpi, mitkä ovat hänen lempiasioitaan tai luonteenpiirteitään. Mutta Aatos itse ei ole vaikuttanut tipan tippaa siihen, minkälaisia asioita sinä olet hänestä saanut tietää.

VANHEMMAT LUOVAT LAPSENSA SOME-IDENTITEETIN

Kaikki Aatokseen liittyvä sisältö vaikuttaa siihen, millaisen mielikuvan somekaverini ja seuraajani hänestä muodostavat. Kasvokuva on vain murto-osa todellisuudesta. Siksi on minun vastuuni valita jakamani asiat erityisen tarkasti! Minun on oltava ensisijaisesti lojaali omalle lapselleni. Varjelen hänen yksityisyyttänsä. Kunnioitan hänen arvokkuuttaan. En tuota sisältöä – en kuvia, en tekstejä, en videoita – lapseni kustannuksella.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Sen jokainen vanhempi päättää itse. Vastuunsa tunnistaminen on ensisijaista. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että aamuinen instagram-story olisi saanut jäädä julkaisematta. Se asetti Aatoksen huonoon valoon, vaikka todellisuudessa huonoon valoon olisin sietänyt joutua minä itse! Somessa lapsen kustannuksella hihittelyn sijaan olisi pitänyt pysyä läsnä tosielämässä, astua taaksepäin ja yrittää ymmärtää tilannetta. Todellisuudessa kun Aatos on pidemminkin järjestykseen taipuvainen ja maltillinen kuin taaperoterroristi tai tasmanian tuholainen. Epätoivottu käytös oli lapsen avuton reaktio ympäristöönsä.

Mitä löytyy hyllyjen repimisen taustalta? Viikko äidin sairastelua, jonka takia arjessa on ollut vähemmän läsnäoloa, leikkimistä tai huomion- ja rakkaudenosoituksia. Sen sijaan yksinäistä ruutuaikaa on riittänyt. Mitä muuta? Stressaava aamupäivä, koska koti piti saada asuntoesittelykuntoon, eikä oikeastaan juuri mihinkään olisi saanut edes koskea. Eipä varmasti tuntunut kivalta olla taas vain äidin siivouksen tiellä, häiriötekijänä ja hankaloittajana. Onko sittenkään niin ihme, että siellä ne sateenkaaren palaset lentelivät mielenosoituksellisesti lastehuoneen halki?

Seuraa somessa ja osallistu keskusteluun : Instagram // Facebook
Luotko lapsellesi some-identtieettiä, tietoisesti tai tiedostamattasi?

Lue myös: Positiivinen vuorovaikutus taaperon kanssa