Olen ajatellut viime aikoina paljon äitiyttä. Olen ollut äiti kohta kaksi vuotta – miten elämäni on muuttunut? Mikä on eri tavalla kuin ennen? Mitä enemmän asiaa pohdin, tulen vakuuttuneeksi, että äitiyteni myötä elämäni ovat vallanneet erilaiset ristiriidat. Elän nyt elämääni ristiriitojen keskellä, äitiyden ytimessä. Halujen ja tarpeiden ristitulessa. Itseäni, lapsiani ja parisuhdettani tasapainotellen. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä elävästä elämästä!
1. Kaunis mutta karu synnytys. Aloitetaan suunnilleen alusta, eli synnytyksestä. Synnytystä kuvaillaan usein kauniina, voimallisena kokemuksena jossa lapsen lisäksi syntyy myös uusi äiti. Kyllä, juuri siltä minusta tuntui: kaunis tapahtuma, kaunis asia! Toisaalta – oma synnytykseni teki kyllä todella rumaa jälkeä niin synnytyssalissa kuin kropassanikin. Omat muistoni synnytyksestä ovat vähintäänkin ristiriitaiset.
2. Vauva on samaan aikaan yhtä ja erillinen. Synnytyksen jälkeen jatkuu oman identiteetin muokkaaminen. Kasvatin lasta yhdeksän kuukautta kohdussani. Lapsi oli osa minua, nyt kuitenkin yhtäkkiä erillinen olento. Napanuora on leikattu, mutta henkistä napanuoraa täytyy yhä venyttää sitkeästi. Äidin suhde pieneen lapseen on täynnä ristiriitaisuutta – voimakas yhteenkuuluvuus, silti jatkuvasti kasvava erillisyys. Luopumisen tuska ja toisaalta helpotus.
3. Aika kuluu nopeasti, päivät matelevat. Todettiinko sinullekin pikkulapsiaikana, että nauti nyt kun lapsi on vielä pieni? Päiviteltiin, miten aika kuluu nopeasti ja kohta vastasyntynyt lapsesi saa jo ajokortin. Ja totta se onkin, aika kuluu! Kaksi vuotta elämästäni on sekoittunut universumin tomuun ja muistikuvatkin ovat hataria. Silti samalla tunnit kotona lapsen kanssa tuntuvat matelevan: iltapäivällä puolisoa kotiin odotellessa on aivan mahdollista vilkuilla kelloa noin puolen minuutin välein. Aika menee nopeasti, mutta päivät kotona kuluvat usein myös järkyttävän hitaasti.
4. Kasvaisitpa jo – älä kasva vielä. Omat haluni ja toiveeni äitinä ovat ristiriitaisuuksien huipentumia. Joka toinen hetki huomaan itseni toivovan, että lapseni kasvaisi nopeammin. Haaveilen siitä, kun se osaa puhua/menee kouluun/muuttaa kotoa ja milloin mitäkin. Seuraavassa hetkessä vollotan, kun lapsi kasvaa niin nopeasti eikä olekaan pikkuvauva enää. Tekevätköhän kaikki äidit ja isät tätä?
5. Nuku jo – herää jo. Vauva-aikana väsymyksen siivittämänä toivoin usein vauvan nukahtavan mahdollisimman nopeasti ja nukkuvan mahdollisimman paljon. Samaan aikaan kurkimme puolisoni kanssa pinnasänkyyn, yskähtelimme varovaisesti ja toivoimme vauvan jo pian heräävän. “Nukkuisipa se jo – heräisipä se pian” oli ajatuskulkuni harva se päivä. (Nykyään kuitenkin annan jo lapseni nukkua aivan rauhassa niin pitkään kuin huvittaa ja nautin joka hetkestä – luojan kiitos.)
6. Arjen pienet ristiriidat. Arki! Se se vasta on ristiriitaisuuksia tulvillaan. Olen kotona päivät pitkät, mutta silti ei ole koskaan aikaa tehdä mitään. Siivoan ja järjestelen jatkuvasti – silti pölykoirien, murujen, vaatekasojen, epämääräisten tahrojen ja likapyykin määrä on vakio. Vietän jatkuvasti aikaa ruokakaupassa, mutta silti koskaan jääkaapista ei löydy sopivaa syötävää. En koskaan urheile, mutta käytän aina sporttivaatteita. Puolet ajasta hämmästelemme puolisoni kanssa lapsen nerokkuutta ja superlahjakkuutta – toinen puoli kuluu miettiessä, että mikähän sillä on vikana.
7. Haluan omaa aikaa – ikävöin lasta. Jossain vaiheessa lapsen syntymän jälkeen mieleen juolahtaa oma, entinen elämä. Mitähän siitä on vielä jäljellä? Äidin kaipuu omiin menoihin ja itselle tärkeisiin asioihin on todellista. Samaan aikaan erossa oleminen ja ikävöiminen on raastavampaa kuin mikään aikaisemmin tuntemani! Haluanko sittenkään omaa aikaa, kestänkö ikävän?
8. Haluan nukkua – en malta nukkua. Ainakin omat tarpeeni ovat ristiriitaisia myös nukkumisen suhteen. Kuuntelen neuvoja äidin ja lapsen yhteisistä päiväunista. Tiedostan, että riittävä uni on elintärkeää äidille ja ylipäätään ihmisille. Haluan nukkua, mutta lapsen unien aikana en vain kertakaikkisesti malta itse levätä, koska silloin on oma hetkeni tehdä juuri mitä huvittaa.
9. Kasvatukselliset ristiriidat. Lapsen paras ei aina tarkoita lapsen parasta juuri sillä hetkellä. Vaatii luonteenlujuutta pitää kiinni pitkän tähtäimen kasvatusperiaatteista. Esimerkiksi kierrellessäni markettia haluaisin ostaa lapselleni vaikka mitä leluja, sillä olisi ihana ilostuttaa, nähdä tuikkivat silmät ja kuulla riemunkiljahdukset. Kuitenkin yleensä pidättäydyn ostamasta, sillä haluan opettaa kohtuutta ja asioiden arvoa. Kun näen lapseni räpiköivän vaikean tehtävän edessä, haluaisin kovasti auttaa tai tehdä asian lapseni puolesta. Kuitenkin pinnistelen ollakseni toimimatta, koska todellisuudessa on parasta opettaa lapsi harjoittelemaan sinnikkäästi, välillä epäonnistumaan ja sietämään turhautumista, sitten lopulta onnistumaan.
Näitä valintoja teemme joka päivä, jatkuvasti. Kitisevä lapsi olisi helppo nostaa heti syliin, mutta päätämme hieman odottaa. Lastenohjelmia vaativalle lapselle olisi helppo vain avata televisio, mutta päätämme ohjata hänet kiukkukohtauksesta huolimatta muihin puuhiin. Tällaisesta pitkäjänteisestä kasvatustyöstä ei saa kiitosta, vaan sillä lähinnä hankaloittaa omaa arkeaan. Silti valitsemme nykyhetken epämukavuuden, jotta mahdollistamme lapsen hyvinvoinnin tulevaisuudessa.
10. Vauvakuume. Arki on tuntuu musertavalta tunteiden vuoristoradalta, oma identitetti on hukassa, välillä haluaisin kääriytyä peiton alle ja toivoisin vain, että joku hoivaisi vuorostaan minua. Kaipaan vapautta ja omaa aikaa. Koti on kaaos ja arkiset asiat rempallaan. Silti se kuin huomaamatta lipsahtaa ulos suustani: rakas, tehdäänkö toinen vauva?
Tykkäsitkö jutusta? Tule mukaan seuraamaan Leikki leikkinä Instagramissa (klikkaa tästä!) ja Facebookissa (klikkaa tästä!).